Moona-blogi

Tällä viikolla blogi julkaistaan poikkeuksellisesti jo ennen torstaita. Mukavaa vappua!

Olen kirjoittanut paljon kivuista, mitä endometrioosi minulle aiheuttaa. Haluan nostaa esiin tällä kertaa, mitä kaikkea muuta endometrioosi myös on. Oireiden kirjo on valtava ja niistä kaikista ei ole helppo puhua. Kivun lisäksi endometrioosi on aiheuttanut minulle väsymystä, pahoinvointia, turvotusta, masennusta, itsetunto-ongelmia, vatsaoireita, ripulia, ummetusta, painonnousua, runsaita kuukautisia ja tiputteluvuotoa. Lista voisi jatkua varmasti loputtomiin. 

Suurimpaan osaan oireistani sain apua, kun endometrioosia alettiin hoitamaan hormonilääkkeillä. Pahimpina oireina kivun lisäksi jatkuivat vielä vatsaoireet, ripuli ja ummetus. Syyllistin itseäni näistä oireista, koska luulin aiheuttavani ne itse. Löysin pientä helpotusta siitä, kun olin tarkkana syömisistäni. Vältin tiettyjä viljatuotteita, rasvaa, sokeria ja suklaata. En silloin vielä tiennyt, että oireet voisivat liittyä endometrioosiin.

Sain useamman kerran kuukaudessa kohtauksia, missä suolisto kramppasi. Kohtauksen laukaisi lähestyvät kuukautiset, kipu, stressi tai liika fyysinen rasitus. Kohtaus alkoi kivulla tai vatsanväänteillä, missä ei ottanut selvää onko nyt vatsatauti tai ruokamyrkytys. Kohtaus päättyi useamman tunnin vessareissuun, jossa suoli veti kaiken läpi kehosta. Samalla kun suoleni kramppasi ja aiheutti hengityksen salpaavaa kipua, voin myös pahoin ja sain olla ämpäri sylissä peläten pyörtymistä.

Pelottavimmat muistot kohtauksista olivat ne, kun koin kaikki nuo samat oireet, mutta mitään ei tullut ulos. Tätä kesti yleensä noin 12 tuntia, kunnes suoleni suostui lopulta toimimaan. Kipu ja epämukavuus nousi sellaisiin asteisiin, ettei niitä voi kuvailla. Vatsassa kiertää, jotain haluaa ulos joten se yrittää ylös ja sitten taas alas. Suolisto jättää massan johonkin jumiin, sekin sattuu kun se kohta saavutetaan.

Vatsaoireet saivat minut välttelemään sosiaalisia tilanteita ja tapahtumia. Pahimpina hetkinä lähes joka kerta ennen sovittuja menoja sain tämän kohtauksen. Elin pitkään häpeässä, kun en ymmärtänyt mikä minua vaivasi. Varsinkin ennen diagnoosia oli mahdotonta yhdistää vatsaoireet endometrioosiin. Ihmettelin vain, että miksi kuukautiset myös laukaisevat vatsaoireet.

Endometroosidiagnoosin jälkeen kuljin vielä pitkän matkan siihen, että uskalsin puhua vatsaoireistani. Silloinkin minulle väläyteltiin muita syitä suoli- ja ulostuskivuille, ripulille ja ummetukselle. Minua ei otettu todesta. Käänteentekevä hetki oli, kun suolikiinnikkeet todettiin ultrassa. Sen jälkeen minulta alettiin kyselemään suolikivuistani ja vatsani toiminnasta, ja ymmärsin, että nämä oireet tosiaan kuuluvat endometrioosiin.
Viimeistään leikkauspöydällä tehdyt löydökset varmistivat kaiken. Suoleni pinnalla tosiaan kasvoi endometrioosia, jolloin oireeni saivat syypään. Puolestaan alkuvuodesta tehdystä kolonoskopiasta ei löydetty mitään selittävää syytä vatsaoireisiin.

Leikkauksen jälkeen myös nämä kaikki vatsaoireeni loppuivat kuin seinään. Ensimmäistä kertaa vuosiin, kymmeneen vuoteen, vatsani toimi säännöllisesti viikkoja putkeen. Mikään ei jäänyt mihinkään kiinni. Ei ummetusta. Ei ripulia. Ei kramppikohtauksia. Söin mitä tahansa. Olin melkein helpottuneempi vatsaoireiden rauhoittumisesta, kuin kipujen vähenemisestä.

Nyt olen tosin sairastamisessa taas alkupisteessä, koska tuntuu että hormonihoidon tehot hiipuvat. Olo on usein, kuin kuukautiset olisivat alkamassa. Kerran kuussa olenkin saanut jotain kuukautisten tapaisia oireita. Kohtuni kramppaa ja vie jalat alta. Tulee tiputteluvuoto ja vatsaoireita ilmenee. Ei auta kuin odottaa poliklinikkakäyntiä, että päästäisiin säätämään hormoneja ja saavuttamaan taas hoitotasapaino.
Jaetaan tietoisuutta: Kipu ei ole ainoa lamaannuttava oire endometrioosissa! Ummetus ja ripuli ovat yhtälailla endometrioosin oireita, kuin suoli- ja ulostuskivut! Näissä oireissa ei ole mitään hävettävää, vaan ne täytyy ottaa vakavasti!

Hiisku

0 kommenttia

新年快樂，恭喜發財！Eli hyvää lohikäärmeen vuotta ja toivottavasti on hyvät tilipäivät tiedossa. Täällä Taiwanissa vaihtui just vuosi ja mulla alko loma. -- Ja kas niin, jos tuntuu ettei syömishäiriöistä, painosta ja kehokuvasta lukeminen maistu just nyt, niin mun teksti päättyy tähän sun osalta. Ensi kerralla sitten joku muu aihe!

Mulla on tapana syödä vapaalla enemmän herkkuja. Perus joulukilot ja UV:n laihislupaukset heti perään, sit pääsiäisenä kuitenkin taas tulee osteltua suklaamunia heti kun ne tulee hyllyyn. Mulla vielä osuu nyt tälle keväälle valmistujaisbileet ja synttärit, joten kakkua ois tiedossa hur mycket. Ja no, itseni tuntien tiiän, että kunhan täällä (huisin kylmä +10c) talvi väistyy ja tulee kesä, niin vetelen jäätelöö, jääkahvia ja jääkaapista sokerilimuja selvitäkseni. Herkku sillon, toinen tällön ei haittaa, mut eipä jatkuva pullamössöllä ja sokeriherkuilla mässäily mun terveydentilaa kohenna fyysisesti, mutta kipukroonikkona väittäisin, että kaikki tää houkuttaa asteen pari enemmän ihan vaan siks, että se nostaa mielialaa… ainakin hetkeks.

Mä muistan, että ekan kerran oon puhunu psykologille mun keho- ja ruokapakkomielteestä 14-vuotiaana. Mä täytän kohta 27 ja puran edelleen samoja ajatuksia kun sillon yli 10v sitten. Nyt paljon onnistuneemmin. Lapsena ja teininä mulla oli pahaa kehodysforiaa ja masennusta, jotka laukas ahmintahäiriön. Vaikka masennus on menneen talven lumia ja oma identiteetti on vahvistunu niin, ettei kehoasiat juuri häiritse, niin bulimiaoireet on ja pysyy. Mulle ruuasta tuli mielialalääke, jolla paikkailin henkistä puolta läpi YO-kirjotusten, kehon vallanneen psoriasiksen, VTI-kierteen, lonkkaongelmien, vulvodyniadiagnoosin, tuhoontuomitun parisuhteen, koeviikot ja ulkomaille muuton. Olishan näitä vaikka mitä lisää. Pointti on, että emotionaalisen tuen ja riittävän lääkehoidon mustaa aukkoa paikkaavat pringlesit, pizza ja piparisuklaa.

Mulla on ylipainoa jonkun verran ollut ja on edelleen. Mitäs veikkaat, montako kertaa mulle on vinkattu jotain tyyliin “Meinasiks oikeesti syödä ton?” tai “Näyttäsit tosi hyvältä, jos olisit hoikempi!”? Mä oon jo vähän vieraantunut Suomen meiningeistä, joten toivon, että tilanne ei oo siellä yhtä paha, mutta täällä Taiwanissa mä sain kuulla kommentteja mun painosta koko sen ajan, kun kävin treffeillä. Ykskin tyyppi otti musta kuvan kun oltiin syömässä sushia ja kysy saako postata sen IG:seen. Sanoin, että toki! Vastaus oli: “Älä huoli, mä rajaan sen niin, ettei kukaan nää, että sä oot lihava.” Mä saan näitä vmäisiä muka mun parasta ajattelevia kommentteja aina sillon tällön, nyt luojan kiitos vähemmän kun ennen, koska kaappasin itelleni säännöllisen kumppanin ja lopetin deittailun. Paskaa tulee lähinnä somen kautta, plus metroasemien ja kauppojen laihdutuslääkemainosten muodossa. Ja ei vittu, kun sitä riittää!

Vuonna 2023 mä olin henkisesti ja fyysisesti vihdoin elämäntilanteessa, jossa pystyin käsittelemään mun tunnesyömistä ja oon tehny isoja muutoksia, joissa pysyn luonnostaan 70% ajasta. Silti puolitutut tyrkyttää niiden aivan liian radikaaleja, kaloreita laskevia laihdutusohjelmia mulle. Netissä niitä näkee vielä enemmän. Seuraan nykyään monia “isompia” fitnessnaisia ja aitoja ravitsemusasiantuntijoita ja ei helvetti sitä paskan määrää, mitä kommenteissa on. Veeti, Säde, Janne ja Anna on kaikki heti kertomassa, miten isot kehot ei kuulu someen, läski tappaa, ei saa käyttää leggingssejä ja itehän on XL kokosen hautansa kaivanu, joten ihan turha huhuilla minkään kehopositiivisuuden perään. Ratkaisu tähän kaikkeen on, että pitää kadota sivilisaatiosta, muuttaa keskelle metsää, missä ei varmasti häiritse ketään ja laskea jokaisen nielemänsä perunalohkon, kunnes ah niin pyhä painoindeksi sanoo, että nyt sinä ansaitset ihmisenä peruskunnioitusta. Vasta sitten saa palata ihmisten pariin.

Mut entäs jos on lihava syömishäiriön takia? Entäs jos on tosi hidas metaboliikka? Sukurasitteet? Kovia kipuja, jotka vie urheilumotivaation? Lääkkeet, jotka lihottaa? Sairaus, joka masentaa ja ruoka tuo pientä iloa? Entäs jos ei osaa laittaa terveellistä ruokaa? Tai mitä jos ei oo varaa ryhmäliikuntaan ja ulkona sataa paskaa 90% vuodesta? Mitä jos työ on henkisesti tai fyysisesti niin raskasta, että vapaalla passivoituu? Ei kavereita, kenen kanssa liikkua? Tai mitä jos yksinkertasesti rakastaa kokkaamista, ruokaa ja leivontaa ja maistelee omia tekeleitään? Siis syitä lihavuudelle voi olla miljoona. On aivan höpö höpöä väittää, että kaikille laiskuus on syy ja kalorien laskeminen ja salille meno on 100% ainoa oikea toimiva ratkasu. Mua suututtaa ihan hirveesti, että ihmiset ei osaa pitää kitaansa kiinni. Ei somessa, ei kasvotusten. Jos mä nään vielä yhdenkin paskasen “huijaat vaan ittees” kommentin kehopositiivisen postauksen alla, niin varmaan poksahdan!

Ihmisten kehokuva on aivan vinksahtanut ja läskiviha jyllää. Ymmärrys siitä, miten monet eri asiat vaikuttaa painoon, sen hallintaan ja pudotukseen on retuperällä; niin yleisellä tasolla kun monesti terveydenhuollossakin. Samalla kun maailmalla puhutaan Ozempicin väärinkäytöstä rikkaiden pikalaihdutuslääkkeenä tuomitsevasti, niin porukka somessa haluaa suurinpiirtein polttaa roviolla kaikki yli 65kg naiset, jotka pistää leggarit jalkaansa. Tää satuttaa paitsi ihan perus Juttia ja Jaakkoja, myös erityisesti meitä kipukroonikkoja, pitkäaikaissairaita ja muuten liikuntarajotteisia, joilla on tavallista enemmän vaikeesti hallittavia syitä, joiden takia painoa voi alkaa kertymään. Ne ei siitä mikskään muutu, vaikka kuinka lääkäri toistelisi, että “Sulla on tuon painoindeksin mukaan ylipainoa. Asialle pitäis tehdä jotakin".

Joten jos oot mun kanssa samassa veneessä, että hoidat sairautesi henkistä rasitusta sipseillä ja saunakaljalla liian usein, niin älä koe siitä ylimäärästä ahdistusta ja mielipahaa. Maailmassa on paljon pahempia asioita kun ylimääräset kilot (kuten esim. kiusaajat, syrjintä tai haukkuminen). Keskity siihen, että sulla on mahollisimman vakaa olo ja yritä saada vertaistukea parempien elämäntapojen luomiseen ja kuuntele ravitsemusasiantuntijan konkreettisia ja realistisia neuvoja. Jos siinä sivutuotteena paino putoaa, niin se on vaan plussaa. Jos ei putoo, niin ainakin terveydentila on kohentunut terveellisempien ruokien ja liikkumisen myötä. Pääasia on, että elämä tuntuu elämisen arvoselta ja pystyt katsomaan itteäs hymyillen peilistä. Ja hei, aina ei oo sellanen hetki elämässä, että asialle jaksaa tehdä mitään. Sekin on ihan ok. Lihavuus ei oo mikään rikos. Priorisoi omat voimavarat ja nauti elämästä … vaikka kuinka ympärillä olevat tekijät yrittäis muuta sanoa.

Onko siellä jo kevät? Hyvää kevättä yhtä kaikki!

Syökää munkin puolesta turkinpippureita,

Mustonen

0 kommenttia